maanantai 25. helmikuuta 2013

Jos kaupunkiin saa rakastua...

Kolme vuotta sitten toukokuussa Porvoo syleili minua lämpimämmin kuin koskaan. Olimme sinetöineet suhteemme Porvoon kanssa ja lupasin maksaa kunnallisveroni Porvoolle niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ahnehdin tätä ihanaa uutta kotikaupunkiani päivittäin. Hamstrasin matkailutoimistosta karttoja ja esitteitä ja kolusin paikkoja turistivirran mukana kameran kanssa. Sain välillä pinnistellä etten olisi hihkunut muille vanhan kaupungin kävijöille suureen ääneen MUTTA MINÄPÄ ASUN TÄÄLLÄ! Minun ei tarvinnut haikeana kiirehtiä kuumaan tilausajobussiin yhdessä muiden haikeiden retkeläisten kanssa, joiden Brunbergin tuliaiset sulaisivat paluumatkalla. Minä sain jäädä tänne.

Ensimmäinen toukokuumme Porvoossa vuonna 2009 oli juuri niin lämmin ja aurinkoinen kuin kuherruskuukauden kuuluukin olla. Istuimme 7-vuotiaan tyttäreni kanssa Kipparin kioskilla jätskillä ja nautimme lämmöstä. Veneet lipuivat joella ja naapuripöydässä puhuttiin säästä ruotsiksi. Tyttäreni lipaisi jäätelöään ja huokaisi onnellisena:
"Äiti! Ihan kuin me oltais ulkomailla!"

En osannut muuta kuin hymyillä ja antaa Porvoon viedä lopullisesti sydämeni.

Mieheni, joka oli asunut lähes koko ikänsä Porvoossa, oli aluksi kovinkin huvittunut minun kaupunkirakkaudestani. Pian hän kuitenkin huomasi, että pieni pala Porvoota parisuhteessa saa ihmeitä aikaan...

Halusin ilta toisensa jälkeen koluta vanhan kaupungin kujia ja Mieheni yritti peitellä huvittuneisuuttaan jatkuvasta huokailustani ja siitä, että päihitin mennen tullen japanilaisturistiryhmien valokuvaussessiot.
Vaikka olisin ollut kuinka huonolla tuulella, retki tuossa miljöössä kesytti pahimmankin hormonihirviön sisälläni ja pian Mieheni olikin löytänyt suklaan ohella keinon, jolla osasi lääkitä niin suruni, pahan oloni tai kiukunpuuskani.

"Eiköhän lähdetä ulkomaille..." toteaa Mieheni edelleenkin, jos tilanne vaatii järeitä aseita. Suklaata tai vanhaa kaupunkia ja tämä nainen on taas back in business!


Sitä paitsi minä olen kevyt kukkarolle ja vieläpä aika ekovaimo. Halpalentoyhtiöt raahaavat hiilijalanjälkiä uhmaten romantiikannälkäisiä vaimoja sen melkein unohdetun hääpäivän viettoon Pariisiin, Venetsiaan, Roomaan tai Prahaan ja minä olen aivan fiiliksissä tästä:



Kaupungissa, josta saa Runebergin torttuja ympäri vuoden ei voi olla muuta kuin onnellinen! Olin tullut kotiin, sillä missä muualla kuuluu asua ihmisen, joka ei panisi pahakseen, jos ruokaympyrä jatkossa koostuisi pelkästään Runebergin tortuista, mämmista ja lanttulaatikosta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti