maanantai 25. helmikuuta 2013

Minä & fiat 500

Olen aina syttynyt kaikelle pärisevälle. Kun muilla 3-vuotiailla pikkutytöillä oli mollamaijat, minulla oli Plaston iso muovinen kuorma-auto. Kun kippilavan laittoi ylös, mahtui itse lavan ja nupin väliin "ajamaan". Vanhempani oivalsivat mieltymykseni pärinään kuulemma viimeistään siinä vaiheessa, kun saatuani nukenrattaat syntymäpäivälahjaksi, käänsin ne ympäri ja leikin niiden olevan ruohonleikkuri. Itse en muista moista vehjettä lahjaksi toivoneeni.

Pompannapit veivät sydämeni jo lapsena. Oli kesä 1983 ja Taijan äiti vei meidät punaisella Fiat 500:lla uimaan. Se oli RAKKAUTTA ensisilmäyksellä. En edes muista, mikä auto perheellämme oli tuona kesänä, mutta Taijan äidin Fiat oli kerrassaan IHANA!

(kuva lainattu europosters.eu)
 
 
Tätä ihanuutta valmistettiin vuosina 1957-1975 kaikenkaikkiaan noin 3,6 miljoonaa kappaletta ja Fiat 500 onkin italialainen kultti-ikoni. Pompannapilla on kaltaisiani faneja ympäri maailman ja Italiassa vuotuinen kokoontumisajotapahtuma. Sinne minäkin hurautan jonain vuonna omalla Pompannapillani...

Vuonna 2007, tasan 50 vuotta alkuperäisen 500-mallin esittelyn jälkeen, tuli myyntiin "uusi 500" ja päätin, että tuommoinen on saatava. Joskus. Jotenkin. Silloin pihassa kökötti olosuhteiden pakosta Ford Fiesta vm. 96 (joka kyllä palveli minua uskollisesti 4 vuotta yskimättä kertaakaan kunnes päätti levitä valtatie 25:lle risteysalueelle kesken neljän ruuhkan) ja sydämeni läikähti aina tällaisen nähdessäni...




(kuvat cars.about.com)
 
 
Välissä 50 vuotta, mutta aina vain yhtä IHANA!
 
 
Fordin jälkeen alla oli Volvo S60 (tunnustaudun jonkin sortin Volvo-faniksi myös), mutta Valtteri, tuo ihanainen vaaleanahkasisustainen kiesi sporttisisustalla, piti vaihtaa käytännöllisempää V50:een, jolle en edes antanut nimeä, koska ainoa kiva puoli siinä oli T5 - moottori, 230 heppaa ja automaattivaihteisto. Se oli ruman näköinen (farkku) ja ruman värinen (muka vihreä, mutta minusta vain ja ainoastaan villasukan harmaa. yök.). Sen verran runsaasti minussa estrogeenia virtaa, että onhan auton nyt vaan oltava hyvännäköinen tai vähintään edes nätti. Tai edes nätin värinen. Fordiakin pystyi ajamaan koska se oli lila. Marisin jatkuvasti, kuinka tylsä auto se V50 oli ja Mieheni nauroikin, että tahtoo nähdä, kuinka sullon lastenrattaat Fiat 500:een. (olin tainnut jo tuossa vaiheessa mainita muutaman kerran, kuinka joskus haluan oman 500:n...)
 
Poden graavia pärinäkuumetta. Kroonistunutta laatua. Fordin jälkeen olen malttanut ajaa samaa kiesiä n. 1½ vuotta. Sen jälkeen on ollut pakko saada aina jostakin "todella painavasta syystä" uusi auto. (Vallan oma lukunsa elämässäni ovat kaksipyöräiset ja muut pärisevät, mutta tässä postauksessa rakastetaan autoja). Viime talvena ihastuin päätä pahkaa Nissanin (!) Qashqaihin ja "järkisyistä" purin liittoni V50:n kanssa ja solmin uuden Qashqai +2:n kanssa. Olin puoli vuotta tyytyväinen. Kunnes tuli syyskuu ja Rooma...
 
Rooma vei kerralla sydämeni eikä vähiten siksi,
että kadut olivat täynnä näitä...
(omia räpsyjä syyskuu 2012)
 
 
 
 
 
 
Ja lopuksi ehkä maailman suloisin inva-auto a lá Italia:
 
 
 
 
 
 
Rooman kaduilla huristeli silmiin pistävän paljon vanhoja Pompannappeja sekä uusia 500:a. Kun meillä täällä Pohjolassa parkkihallit ovat täynnä Toyota Corolloja, italialaiset taskuparkkeeraavat postimerkin kokoisiin ruutuihinsa Fiatin. Italialaisten ei tarvitse kasvattaa egoaan citymaastureilla, sillä niitä ei Roomassa vastaan tule. Pukumiehet ja perheen äidit ajelevat Fiateillaan. Mutta ok. Onhan italialaisilla sitten se Ferrari jos sitä egoa tarvitsee jossakin tilanteessa jatkaa...
 
Huokaisin Miehelleni iltahämärissä Colosseumin vierellä, 500:sten huristellessa ohi, että kumpa minulla oikeasti joskus olisi oma Pompannappi...
Ja tuli helmikuinen lauantaiaamu ja puhelu Mieheltäni, että takki niskaan, tuon sinulle koeajoon yhden pelin. Se oli sitten siinä. Minä ja Fiat 500, Pirkko näin meidän kesken, löysimme toisemme. Pirkko on aivan oman postauksensa arvoinen, joten palaamme astialle.
 
(mutta jäi minulle vielä yksi haave: haluan vanhan Pompannapin kesäautoksi. Rakas Mieheni, 40-vuotispäivääni on aika tarkalleen 935 päivää. Sinulla on siis 935 päivää aikaa löytää pakettiin tämmöinen... T: Pärisevä Vaimosi) 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti