torstai 28. helmikuuta 2013

Oodi talluille

Lumien sulaminen tietää tallujen siirtämistä varastoon kesäunille. On siis aika esittää Oodi talluille.

Minun lapsuudessani talvet kuljettiin talluissa. (En tiedä, onko sana pohjoisuusmaalaista murretta, joten suomennettakoon epätietoisille, että puhun huopikkaista). Ei ollut Kuomia eikä goretexia, mutta ei myöskään varpaita palellut. Ensimmäiset muistikuvat talluista liittyvät kipeään häntäluuhun: varhaisvuosinani talluissa ei ollut kumipohjia, vaan paljas huopapinta lunta vasten oli yhdistelmä, joka tänä päivänä varmaankin kiellettäisiin lailla. Tai ainakin tallujen varressa olisi vaatimus kypärän käytöstä, niin himputin liukkaat pelit ne olivat.

Pikku Herran tallut vm. 2012 & Millan tallut vm. 1977-78


Tallut ovat kertakaikkisen loistavat jalkineet! Leutojen talvien myötä olin lähes unohtanut niiden olemassaolon, mutta viime talvena tuli eteen hetki, jolloin tajusin, että minä tarvitsen jälleen tallut. Se hetki ei vielä ollut silloin, kun vedin hotelli Kämpissä jalkaan Kuomia (!), joihin Mies oli ostanut pilkkitarvikeosastolta paristoilla lämmitettävät pohjalliset (!). Pohjallisista lähti johto hökötykseen, jossa oli paristot (!). Hökötys kiinnitettiin Kuomien varsien ulkopuolelle kuminauhaviritelmällä (!), ikään kuin sukkanauhat, mutta not-sexy-ones. Juuri se asuste, jossa nainen haluaa olla Miehensä kanssa hotelli Kämpissä laatuaikaviikonloppua viettämässä ilman lapsia. Ja juuri se asuste, jossa nainen haluaa poistua Kämpin ala-aulassa hissistä.
Vielä tässäkään vaiheessa en muistanut talluja. Enkä Talviklassikko- ulkoilmalätkämatsissa Stadikalla -17 asteen pakkasessa sen 5 tunnin aikana, jolloin kannustimme HIFK:ä voittoon. Mutta laahustaessamme Stadikalta takaisin hotellille ehdin miettiä moneen kertaan, eikö varpaita saisi pysymään lämpiminä mitenkään muuten kuin siten, että jalkineet muistuttavat MacGyverin aivopierua? Ja sitten se hetki tuli: TALLUT! Miten olinkaan voinut unohtaa nuo ihanat, pehmoiset, söpöt huopikkaat, joissa varpaat eivät koskaan paleltuneet, vaikka lumilinnaan olisi kaivanut salatunnelia koko päivän pakkasessa, jossa Vitalis jäädytti posket tunnottomiksi.
Kuinkas ollakaan: olimme lähdössä hiihtolomaa viettämään Himokselle ja Jämsän huopatossutehtaat olivat ihan vieressä. Mahtavuutta! Päätin investoida talluihin ja löysin Lahtisen huopatossutehtaalta Aki Choklat for Lahtiset – mallistosta nämä namut:
 
Mutta kuten arvata saattaa, mukaan tarttui muutakin. Ensinnäkin Pikku Mies tarvitsi myös tallut ja ihanuudet kokoa 21 löytyivät Lahtisen huopatossutehtaalta. Toisekseen minä tarvitsin myös cityversiot talluista. Tosin en tiennyt sitä ennen kuin astuin Alhon huopatossutehtaan tehtaanmyymälään, mutta sisällä myymälässä olin jo täysin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta.


Linttaan astutuissa keinomateriaali-feikki-UGGeissa laahustavan nuorison soisi löytävän huopikkaat. (Jos niin haluaa tapahtuvan, ei varmaankaan kannattaisi linkittää Taljankan biisiä samaan yhteyteen, jossa ylistää huopikkaiden ylivertaisuutta ja trendikkyyttä.) Ikääntymisen huomaa kai viimeistään siitä, että vaatteissa lämpimänä pysyminen menee merkkitietoisuuden sekä ulkonäön edelle.

Milla helmikuussa 1981
Helmikuussa 1981 ei ollut talvivarusteissa teipattuja saumoja, ei play layers -kiinnitysneppareita eikä R:llä alkavaa merkkiä rinnassa. Helmikuussa 1981 lapset eivät vielä osanneet kiusata toisiaan siitä, jos rinnassa ei ollut edellä mainittua merkkiä. Mutta helmiikuussa 1981 opin luistelemaan, tein lumilinnoja, olin aamusta iltaan ulkona ja nautin talvesta posket Vitaliksessa. Ja luistelun päälle oli ihana sujauttaa jalkaan tallut.
Ja kyllä nykylapsetkin ymmärtävät hyvän päälle: ilmojen mennessä tässä kuussa ensi kertaa plussan puolelle, kävin ostamassa Pikku Herralle Kuomat tallujen tilalle. 2-vuotias järkyttyi asiasta niin perustavanlaatuisesti, että itki unissaankin tallujen perään ja näki parhaaksi nukkua yönsä tallut kainalossa, jottei nykyajan hömpötyksiin menevä äiti niitä vain vaihtaisi Kuomiin yön aikana...   

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti