perjantai 3. toukokuuta 2013

Sokerihuurrutettua virtuaalimaailmaa

Minua ihan oikeasti raivostuttavat ne blogit, joissa kaikki on kuin kiiltokuvista. Tiedäthän: liian kaunis, nuori äiti, joka poseeraa liian kauniissa vatteissa. Liian kauniita lapsia puettuina vaatteisiin, jotka sopivat kodin sisustukseen. Ja välillä vilahtaa se liian komea isäkin, joka tekee duunia hyvällä palkalla, jotta vaimo saa ostella kivoja tavaroita itselleen, kotiinsa ja lapsilleen - ja kuvata ne liian kauniina kuvina blogiinsa. Ja liian täydellisiä koteja, joissa ei koskaan mikään kaadu niskaan. Ja kakkuja, cake popseja ja macaroneja pöydät väärällään ja silti kaikki ovat aina sutjakoita ja hoikkia ja kauniita.

Tämä Susannan postaus blogissa Susannan Työhuone pysäytti jälleen miettimään, millaisen kiiltokuvaelämän haluamme liimata sen todellisen elämämme päälle. Toissa talvena sanoin lopulliset hyvästit Facebookille samasta syystä. Koko touhu oli samalla kerrassaan huvittavaa että huonovointisuutta aiheuttavaa.

Oli ihmisiä, joiden jokaisessa status-päivityksessä oli vähintään neljä kertaa "ihana"-sana: "Ihana aamu! Heräsin jo ennen kukkoa ja väänsin 19 litran pullataikinan. Ihana mieheni yllätti minut 634 karaatin timattisormuksella, aivan ilman syytä! Lisäksi löysin IhanaKoti.fi-sivustolta ikkunaverhoihimme täydellisesti mätsäävät ihanat kynttilät, joten voiko ihminen enempää elämältään toivoa? Ihana Elämä!"

Sitten oli heidän vastakohtiaan, joiden elämä oli ainaista valitusta ja negativismia. Tai sääli- ja sympatiapisteiden keräämistä tyyliin "Elämä osaa murjoa" tai "Minttu on nyt todella surullinen". Voimahali sitten vaan virtuaalisesti. Kyllä se siitä.

Ehkä eniten itseäni korpesi ne sietämättömän tarkoituksellisen epämääräiset päivitykset tyyliin "Jokohan uskaltaisi?" johon 37 kaveria kysyy "MITÄ MITÄ???", "Kerro heti, onnistuiko SE?".

Mutta eniten minua ärsytti minä itse. Se, että provosoiduin siitä, että joku haluaa aloittaa jokaisen päivänsä sillä, että kertoo 247:lle naamakirjatuttavalleen keittävänsä nyt kahvia ja että ulkona sataa lunta. Ja lopettavansa päivänsä sillä, että muistaa julistaa omien lasten ylivertaista lahjakkuutta, viisautta ja nokkeluutta sekä vinkkaamalla sitä, että kyllä se oma mies on vaan niin superihana. Facebook aiheutti minussa kateutta ja ärtymystä, tunteita, joiden yläpuolella luulin olevani. Ja viimeinen pisara oli se, että tajusin, kuinka paljon ihmiset vedättävät sosiaalisessa mediassa. Olin kuunnelleut erään ihmisen avioliitto-ongelmia ja hankaluuksia lastensa kanssa useita tunteja kahvikupin äärellä ja tsempannut, että ihan totta: jokaisessa parisuhteessa on niitä alamäkiä. Niitä vastoinkäymisisä, joista vihkivaloissakin muistutetaan. Olin kertonut, kuinka rajujakin tunteita vanhemmuus saa aikaan ainakin minussa ja että luullakseni ne ovat ihan ok. Illan päätteeksi tämä ihminen ajeli kotiinsa ja päivitti naamakirjaan "Ihana palata kotiin, kun täällä odotti vastaleivotut korvapuustit ja puhdas koti! Kyllä tämän naisen kelpaa..." Ja perässä liuta sydämiä. Luin päivitystä uudelleen ja uudelleen ja aloin epäillä itselläni jakomielitautia, sillä sama ihminen oli kertonut kirjoittaneensa avioeropaperit ja harkitsi niiden lähettämistä eteenpäin.

Siinä hetkessä tajusin. Facebook ei ole minun paikkani. Enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni.

Täällä Blogistaniassa toki törmää samanlaiseen wanna-be-maailmaan, mutta se ei aiheuta minussa aivan yhtä voimakkaista angsteja, sillä voin olla lukematta niistä sokerihuurrutetuista elämistä ja  jatkaa seuraavaan blogiin.

Minun blogini perimmäinen tarkoitus on muistuttaa minua itseäni siitä, kuinka pienistäkin asioista voi olla onnellinen. Sen enempää elämäntarinaani valoittaen voin sanoa, että ihan aina en ole ollut yltiöpositiivinen, mutta onnellisuuttakin voi opetella. Ja joskus elämä koulii väkisinkin olemaan onnellinen arjen pienistä asioista.

Tässä muutama esimerkki siitä, kuinka kuvakulma on merkityksellinen. Elämässäkin kannattaa keskittyä siihen olennaiseen ja rajata pois se ruma, jos vain pystyy.

Tänään on perjantai ja lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa on siivouspäivä.
Meillä näyttää tältä.
 
 
 
Kivitalot ovat hurjan kivasti ympäri pihapiiriä ja niin siellä on paljon muutakin.
Ympäri pihapiiriä.
 
 
 
Vaviskaa puutarhablogit: minun penkeistäni puskee jo vaikka ja mitä.
En vain aivan tarkalleen tiedä mitä.
"Joltain" jäi syksyllä  koristekatteiden laittaminen hiukan vaiheeseen.
Se "joku" ei ole Mieheni.
 
 
 
 
Se sama "joku" elvisteli maalaavansa kesähuoneen viime syksynä.
"Joltain" jäi vähän kesken.
Se "joku" ei ole edelleenkään Mieheni.
 
 
"Joku" lopettaa nyt opiskelupäivänsä ja sulkee läppärin.
Tänään aion yllättää Miehen oikein toden teolla:
lähden tästä täyttämään astianpesukonetta!

2 kommenttia:

  1. Ihana huomata, ettei meidän koti ole ainoa, joka on vinksin vonksin, mukkelis makkelis ja kaikkea siltä väliltä. Olen huomannut saman facebookista.. miksi en itse jaksa samalla tapaa puuhastella ja siivota kuin facen superäidit? Samalla pitäisi viettää lastenkin kanssa aikaa.. Voi, kun muistaisi nuo Anssi Kelan sanat silloin, kun stressaa siivouksesta.

    VastaaPoista
  2. KIITOS kivasta kommentistasi, Anne-Mari! :)

    Sanon rehellisesti: en stressaa lainkaan siisteystasosta, tekemättömistä töistä, to do -listasta jne. Siinä mielessä olen aidosti elämäntapaintiaani. Asiat, joista stressaan, ovat niitä, joista olen asettanut itselleni tavoitteen: sovituista asioista pidetään kiinni, liittyivät ne sitten lapsiin, työhön tai ihan mihin vain. Voin vakuuttaa, että elämä on paljon hauskempaa kun ei pingota... ;D

    Joku nauttii vimpan päälle putskliin - kodistaan ja hyvin hoidetusta puutarhastaan. Me Ryhmä Rämä nautitaan eri jutuista, joten tässä taloudessa tingitään usein siitä, että asiat olisivat aina vimpan päälle. Tyhjentämätön ja täyttämätön astianpesukone ei vaikuta yöuneni laatuun. Eikä se, jos syödään Saarioisten äitien tekemää ruokaa. ;) Enkä syyllistä itseäni siitä, etten pelaa iltoja lasteni kanssa lautapelejä ja askartele vessapaerirullista jotakin luovaa. Meillä lapset puuhaa sitä mitä aikuisetkin eli eletään arkea :)

    Tulin niin hyvälle mielelle kommnetistasi: onneksi on muitakin äitejä kuin ne superäidit! Me ihan vaan äidit ollaan minusta kyllä aika superia!

    VastaaPoista