torstai 28. helmikuuta 2013

Oodi talluille

Lumien sulaminen tietää tallujen siirtämistä varastoon kesäunille. On siis aika esittää Oodi talluille.

Minun lapsuudessani talvet kuljettiin talluissa. (En tiedä, onko sana pohjoisuusmaalaista murretta, joten suomennettakoon epätietoisille, että puhun huopikkaista). Ei ollut Kuomia eikä goretexia, mutta ei myöskään varpaita palellut. Ensimmäiset muistikuvat talluista liittyvät kipeään häntäluuhun: varhaisvuosinani talluissa ei ollut kumipohjia, vaan paljas huopapinta lunta vasten oli yhdistelmä, joka tänä päivänä varmaankin kiellettäisiin lailla. Tai ainakin tallujen varressa olisi vaatimus kypärän käytöstä, niin himputin liukkaat pelit ne olivat.

Pikku Herran tallut vm. 2012 & Millan tallut vm. 1977-78


Tallut ovat kertakaikkisen loistavat jalkineet! Leutojen talvien myötä olin lähes unohtanut niiden olemassaolon, mutta viime talvena tuli eteen hetki, jolloin tajusin, että minä tarvitsen jälleen tallut. Se hetki ei vielä ollut silloin, kun vedin hotelli Kämpissä jalkaan Kuomia (!), joihin Mies oli ostanut pilkkitarvikeosastolta paristoilla lämmitettävät pohjalliset (!). Pohjallisista lähti johto hökötykseen, jossa oli paristot (!). Hökötys kiinnitettiin Kuomien varsien ulkopuolelle kuminauhaviritelmällä (!), ikään kuin sukkanauhat, mutta not-sexy-ones. Juuri se asuste, jossa nainen haluaa olla Miehensä kanssa hotelli Kämpissä laatuaikaviikonloppua viettämässä ilman lapsia. Ja juuri se asuste, jossa nainen haluaa poistua Kämpin ala-aulassa hissistä.
Vielä tässäkään vaiheessa en muistanut talluja. Enkä Talviklassikko- ulkoilmalätkämatsissa Stadikalla -17 asteen pakkasessa sen 5 tunnin aikana, jolloin kannustimme HIFK:ä voittoon. Mutta laahustaessamme Stadikalta takaisin hotellille ehdin miettiä moneen kertaan, eikö varpaita saisi pysymään lämpiminä mitenkään muuten kuin siten, että jalkineet muistuttavat MacGyverin aivopierua? Ja sitten se hetki tuli: TALLUT! Miten olinkaan voinut unohtaa nuo ihanat, pehmoiset, söpöt huopikkaat, joissa varpaat eivät koskaan paleltuneet, vaikka lumilinnaan olisi kaivanut salatunnelia koko päivän pakkasessa, jossa Vitalis jäädytti posket tunnottomiksi.
Kuinkas ollakaan: olimme lähdössä hiihtolomaa viettämään Himokselle ja Jämsän huopatossutehtaat olivat ihan vieressä. Mahtavuutta! Päätin investoida talluihin ja löysin Lahtisen huopatossutehtaalta Aki Choklat for Lahtiset – mallistosta nämä namut:
 
Mutta kuten arvata saattaa, mukaan tarttui muutakin. Ensinnäkin Pikku Mies tarvitsi myös tallut ja ihanuudet kokoa 21 löytyivät Lahtisen huopatossutehtaalta. Toisekseen minä tarvitsin myös cityversiot talluista. Tosin en tiennyt sitä ennen kuin astuin Alhon huopatossutehtaan tehtaanmyymälään, mutta sisällä myymälässä olin jo täysin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta.


Linttaan astutuissa keinomateriaali-feikki-UGGeissa laahustavan nuorison soisi löytävän huopikkaat. (Jos niin haluaa tapahtuvan, ei varmaankaan kannattaisi linkittää Taljankan biisiä samaan yhteyteen, jossa ylistää huopikkaiden ylivertaisuutta ja trendikkyyttä.) Ikääntymisen huomaa kai viimeistään siitä, että vaatteissa lämpimänä pysyminen menee merkkitietoisuuden sekä ulkonäön edelle.

Milla helmikuussa 1981
Helmikuussa 1981 ei ollut talvivarusteissa teipattuja saumoja, ei play layers -kiinnitysneppareita eikä R:llä alkavaa merkkiä rinnassa. Helmikuussa 1981 lapset eivät vielä osanneet kiusata toisiaan siitä, jos rinnassa ei ollut edellä mainittua merkkiä. Mutta helmiikuussa 1981 opin luistelemaan, tein lumilinnoja, olin aamusta iltaan ulkona ja nautin talvesta posket Vitaliksessa. Ja luistelun päälle oli ihana sujauttaa jalkaan tallut.
Ja kyllä nykylapsetkin ymmärtävät hyvän päälle: ilmojen mennessä tässä kuussa ensi kertaa plussan puolelle, kävin ostamassa Pikku Herralle Kuomat tallujen tilalle. 2-vuotias järkyttyi asiasta niin perustavanlaatuisesti, että itki unissaankin tallujen perään ja näki parhaaksi nukkua yönsä tallut kainalossa, jottei nykyajan hömpötyksiin menevä äiti niitä vain vaihtaisi Kuomiin yön aikana...   

 

 

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

22 tapaa pilata avioliitto

Aluksi oli melko reilu diili: jos sä lähdet mun kanssa katsomaan tällä viikolla "21 tapaa pilata avioliitto", mä lähden sun kanssa ens viikolla katsomaan ihan minkä vaan leffan.

Käytiin viime viikolla katsomassa "21" ja molemmat olivat hyvällä tuulella leffan jälkeen.

(kuva elokuva-opas.com)

Tuli tämä viikko ja lupauksen lunastamisen hetki. Mies valitsi "Vuonna 85". Muotoillaan tämä nyt vaikka näin: nyt tiedän, että on olemassa 22 tapaa pilata avioliitto.


(kuva vuonna85.fi)



Thai restaurant Sabaai

Thai Restaurant Sabaai on ehdoton lempilounaspaikkani Porvoossa! Paikkaan vihkiytymättömälle on kuitenkin annettava pieni preppauskurssi ennen ravintolaan suuntaamista.

1. Älä hätkähdä miljöötä, jossa ravintola sijaitsee. City Marketin betonibunkkeri ei ihan ensimmäiseksi, ei toiseksi, eikä kolmanneksitoistakaan luo parhaita puitteita aasialaiselle ravintolalle, mutta astu päättäväisesti marketin ovista sisään. Heti vasemmalla on Sabaain ovi.

 
2. Älä hätkähdä miljöötä, joka ravintolassa on. Metallipajan henkilöstöruokala meets Phuketin matkamuistotuliaiset. Ravintola on kuitenkin hyvin siisti ja tässä vaiheessa olet jo varmasti ehtinyt nähdä ensimmäiset hymyilevät kasvot. Henkilökunta on kertakaikkisen aurinkoista porukkaa.



3. Älä hätkähdä vesi"kannuja". Edelleen minusta tuntuu joka kerta, että kaadan lasiini vettä kukkamaljakosta. Jokainen ruokailija ottaa tarjottimelleen oman pienen kukkamaljakon. Omintakeinen pieni lisätwisti lounastamiseen. Hymyilyttää joka kerta.


4. Jos kukkamaljakko ei naurattanut, kassalla jo sinäkin hymyilet: arkena lounas seisovasta pöydästä maksaa 8,90€, take awaynä 7,90€.

5. Jos käyt Sabaaissa useammin kuin kerran, huomaat, että ruokalista ei juurikaan muutu. Minusta se on vain plussaa. Tiedän aina mitä saan (= mielettömän hyvää ruokaa) ja sen vuoksi Sabaai on ollut lempilounaspaikkani viimeiset 5 vuotta. Salaattia, kasviksia, jogurtti-kurkkuhässäkkää, riisiä, keittoa, levärullia, kananmunaa eri tavoin, nuudeleita, kasviswokkia ja 3-4 erilaista lihaa/kalaa/kanaa. Tänään tarjolla oli mietoa hapanimelää possua, tulista nautaa (oma ehdoton lempparini!), kalaa ja mietoa broileria.

 
 
Sabaaita ei pidä arvioida ravintolamaailmassa samassa kategoriassa ruohosipulit ristissä - ravintoloiden kanssa. Lounasravintoloiden luokassa Sabaai on ylivoimainen. 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Porvoo kodissa

Koti Porvoossa ja Porvoo kodissa.

Tämä on niitä sarjassamme "must-to-do"-asioita tilanteessa, jossa lopputyö odottaa työstämistänsä. Yksi ylimääräinen palkaton vapaapäivä opintoja varten ja mitä minä teen? Tajuan, että juuri NYT minun on pohdittava, mitä porvoolaista kotoamme löytyy. Viimeksi koin yhtä valtaisan pakottavan tarpeen tehdä jotakin tärkeämpää tilanteessa, jossa toimintatutkimukseen liittyvän seminaarityö odotti tekijäänsä. Mutta mitäpä puuhasi tekijä? Tajusin, että juuri NYT koti vaatii ehdottomasti jouluisen ilmeen ja jouluverhot on nyt vaan silitettävä ikkuinoihin (inhoan silittämistä lähes yhtä paljon kuin pelkään sammakoita) ja Vanhasta kaupungistakin saattaisi löytää jotakin ihanaa jouluista sisustusjuttua kotiin. Että olihan se ihan pakko jättää seminaarityö kesken ja ajella Jokikadun puodeille. Olihan?

Tänään sain ilmiömäisen inspiksen pohtia, kuinka Porvoo näkyy meillä kotona. Oli ihan pakko jättää läppäri ja haahuilla ympäri taloa kamera kädessä ja miettiä, missä kaikessa ihanainen Porvoo on mukana arjessani. Että sorry vaan sisällönanalyysi, abstrahointikaaviot ja aineiston ryhmittely: tilanne nyt vaan on se, että tämä on vielä tärkeämpää. Onhan?

 
Maalailen kiviä. Inspiraation mukaan. Useimmiten ihan vain itselle. Tämän kiven löydettyäni ei rakennuksen ulkokuorta tarvinnut pohtia. Maalattuja kivitaloja on ympäri pihaa, mutta keväämmällä lisää kuvia niistä.
 
Äitini maalaama joululahja vuodelta 2011. Äiti tuntee tyttärensä.
 
 
Jokikadulla Vanhassa kaupungissa on ihanainen puoti nimeltä Sininen ovi. Ostin alemman ihanuuden sieltä samana keväänä kuin muutin Porvooseen, itselleni tupaantuliaislahjaksi ja tämä Susanne Wahlroosin taulu on yksi lempiesineistäni. Ylempi ihanuus tarttui mukaan Varkaudesta.
 
 
 

 
 
Pellingin joulumarkkinoilta tarttuu aina mukaan vaikka ja mitä, mutta nämä meren silottamista kivistä tehdyt tuikkualustat ovat vieneet sydämeni. Viime jouluna lähdin markkinoille varta vasten näiden kivikoristeiden vuoksi, sillä halusin meille lisää kivisiä Hattivatteja.
Näen näissä Tove Janssonin ja Hattivatit. Ehkäpä Hattivatit ovatkin syntyneet juuri näistä Pellingin rantojen sileistä kivistä? Tove vietti jo lapsuutensa kesät Pellingin saaristossa Porvoossa ja näen Muumeissa paljon Porvoota... 
 
 
 
 

 
Pellingin majakka. 1832-1862 käytössä olleen majakan piirustukset muistuttavat kuulemma kovasti muumitaloa. Kirjeessään Tove Jansson kertoo käyneensä majakkasaarella ennen majakan räjäyttämistä 1939-40. Arabia valmisti Muumien 65-juhlavuoden kunniaksi vuonna 2010 "Iltapurjehdus" mukin, joka toi mieleeni heti Pellingin saariston. Tarinaa majakasta en tuolloin vielä tuntenut...
 
 
No Runebergia kirjahyllyssä totta kai...
 
 
Porvoo ja kulttuuri ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Runebergin jälkeen täällä on asunut moni kulttuurivaikuttaja ja meidän kotoa löytyy ainakin Kari-Pekka Toivosen matskua.
 
 
Lisää Porvoota kirjahyllyssä...
  
 
Ehdoton lempitaiteilijani Albert Edelfelt on asunut Porvoossa ja Porvoo näkyy hänen töissään vahvasti. Vielä tämän päivän Porvoossakin voi kulkea kuin keskellä hänen maalauksiaan. Edelfeltin jalan jäljillä on huikea kokemus kiertää Porvoota: maalaukset heräävät henkiin niiden todellisilla maalauspaikoilla. Edelfeltin jalan jäljille löydät täältä
 
 
Minäkin tepastelin eilisen varastetun tunnin aikana juuri tässä kohtaa.
 
 
Vanha kaupunki Linnamäeltä katsottuna kirjastokortissani Edelfeltin ikuistamana...
 
 
Porvoo vanhassa karttakirjassa...


 
Nostaessani katseen läppäriltä hoksasin, että taloudessamme on 1 kpl porvoolaista rallikuskia ja muistona seinällä reittikartta kisasta, josta tuli luokkavoitto...

 
Porvoo lempikahvimukissani...
 
Arvatkaa, missä vaiheessa lopputyöni on?


Varastettu tunti

Joskus, jos saan varastettua itselleni ihan ikioman tunnin, käytän sen usein Vanhassa kaupungissa. Varsinkin jos onnistun siinä valoisaan aikaan ja arkena. Ja talvella, sillä silloin siellä ei ole juurikaan muita.

Oma omituisuuteni on se, että haluan ajaa Vanhaan kaupunkiin tietystä suunnasta. Vaikka tulen pääsääntöisesti täysin vastakkaisesta suunnasta keskustaan, haluan ajaa Vanhaa kaupunkia kohti Vanhaa Hämeenlinnantietä pitkin. Joen vartta ajellessa kaupungin siluetti pilkistää esiin aina yhtä kauniina ja tekee mieli pysähtyä ihastelemaan näkymään. Keskelle ajotietä. (ja niin usein teenkin, sillä tie on rauhallinen).

Kauneimmillaan tämä näkymä on syysiltaisin, niillä viimeisillä prätkäreissuilla ennen talven tuloa, kun kädet ovat jo aivan kohmeessa, mutta kotiin pitää silti ajaa tätä kautta, jotta näkee Vanhan kaupungin iltaisessa syysasussaan.
 
 
 
 
 
Oli maanantai, kello hieman ennen kolmea ja ensimmäinen aurinkoinen hetki työpäivän päätteeksi talven jälkeen. Minä ja kaksi turistia kuvailimme aittoja. Siitä, kuka meistä oli eniten fiiliksissä näkemästään ei voinut päätellä sitä, kuka meistä asui tässä kaupungissa. Ja tuota. Olen minä jo hakenut Porvoon matkailutoimistosta uuden ilmaisen kaupunkioppaan "Porvoo"...
 
Varastetun tunnin aikana ehtii piipahtamaan Pienessä Suklaatehtaassa kirkon vieressä ja ostamaan ihan vain itselle maitosuklaata merisuolalla (Salt 35%) sekä valkosuklaata salmiakilla (White Salmiak).
 
 

Ja jos malttaa ajaa suoraan kotiin, ehtii nauttimaan kahvinkin ihan vain itseni kanssa...
 
 
 

Kotiin tullessani kevät oli hiipinyt myös pihapiiriimme...
 
 
 
Jopa riippukeinu melkein kutsui luokseen...
 
 
 
(ja huomaattehan, kuinka parhaillaan opintovapaapäivälläni työstän sisällönanalyysiä ja abstrahointikaavioita ja ja ja... Huomaattehan?)

 


maanantai 25. helmikuuta 2013

Minä & fiat 500

Olen aina syttynyt kaikelle pärisevälle. Kun muilla 3-vuotiailla pikkutytöillä oli mollamaijat, minulla oli Plaston iso muovinen kuorma-auto. Kun kippilavan laittoi ylös, mahtui itse lavan ja nupin väliin "ajamaan". Vanhempani oivalsivat mieltymykseni pärinään kuulemma viimeistään siinä vaiheessa, kun saatuani nukenrattaat syntymäpäivälahjaksi, käänsin ne ympäri ja leikin niiden olevan ruohonleikkuri. Itse en muista moista vehjettä lahjaksi toivoneeni.

Pompannapit veivät sydämeni jo lapsena. Oli kesä 1983 ja Taijan äiti vei meidät punaisella Fiat 500:lla uimaan. Se oli RAKKAUTTA ensisilmäyksellä. En edes muista, mikä auto perheellämme oli tuona kesänä, mutta Taijan äidin Fiat oli kerrassaan IHANA!

(kuva lainattu europosters.eu)
 
 
Tätä ihanuutta valmistettiin vuosina 1957-1975 kaikenkaikkiaan noin 3,6 miljoonaa kappaletta ja Fiat 500 onkin italialainen kultti-ikoni. Pompannapilla on kaltaisiani faneja ympäri maailman ja Italiassa vuotuinen kokoontumisajotapahtuma. Sinne minäkin hurautan jonain vuonna omalla Pompannapillani...

Vuonna 2007, tasan 50 vuotta alkuperäisen 500-mallin esittelyn jälkeen, tuli myyntiin "uusi 500" ja päätin, että tuommoinen on saatava. Joskus. Jotenkin. Silloin pihassa kökötti olosuhteiden pakosta Ford Fiesta vm. 96 (joka kyllä palveli minua uskollisesti 4 vuotta yskimättä kertaakaan kunnes päätti levitä valtatie 25:lle risteysalueelle kesken neljän ruuhkan) ja sydämeni läikähti aina tällaisen nähdessäni...




(kuvat cars.about.com)
 
 
Välissä 50 vuotta, mutta aina vain yhtä IHANA!
 
 
Fordin jälkeen alla oli Volvo S60 (tunnustaudun jonkin sortin Volvo-faniksi myös), mutta Valtteri, tuo ihanainen vaaleanahkasisustainen kiesi sporttisisustalla, piti vaihtaa käytännöllisempää V50:een, jolle en edes antanut nimeä, koska ainoa kiva puoli siinä oli T5 - moottori, 230 heppaa ja automaattivaihteisto. Se oli ruman näköinen (farkku) ja ruman värinen (muka vihreä, mutta minusta vain ja ainoastaan villasukan harmaa. yök.). Sen verran runsaasti minussa estrogeenia virtaa, että onhan auton nyt vaan oltava hyvännäköinen tai vähintään edes nätti. Tai edes nätin värinen. Fordiakin pystyi ajamaan koska se oli lila. Marisin jatkuvasti, kuinka tylsä auto se V50 oli ja Mieheni nauroikin, että tahtoo nähdä, kuinka sullon lastenrattaat Fiat 500:een. (olin tainnut jo tuossa vaiheessa mainita muutaman kerran, kuinka joskus haluan oman 500:n...)
 
Poden graavia pärinäkuumetta. Kroonistunutta laatua. Fordin jälkeen olen malttanut ajaa samaa kiesiä n. 1½ vuotta. Sen jälkeen on ollut pakko saada aina jostakin "todella painavasta syystä" uusi auto. (Vallan oma lukunsa elämässäni ovat kaksipyöräiset ja muut pärisevät, mutta tässä postauksessa rakastetaan autoja). Viime talvena ihastuin päätä pahkaa Nissanin (!) Qashqaihin ja "järkisyistä" purin liittoni V50:n kanssa ja solmin uuden Qashqai +2:n kanssa. Olin puoli vuotta tyytyväinen. Kunnes tuli syyskuu ja Rooma...
 
Rooma vei kerralla sydämeni eikä vähiten siksi,
että kadut olivat täynnä näitä...
(omia räpsyjä syyskuu 2012)
 
 
 
 
 
 
Ja lopuksi ehkä maailman suloisin inva-auto a lá Italia:
 
 
 
 
 
 
Rooman kaduilla huristeli silmiin pistävän paljon vanhoja Pompannappeja sekä uusia 500:a. Kun meillä täällä Pohjolassa parkkihallit ovat täynnä Toyota Corolloja, italialaiset taskuparkkeeraavat postimerkin kokoisiin ruutuihinsa Fiatin. Italialaisten ei tarvitse kasvattaa egoaan citymaastureilla, sillä niitä ei Roomassa vastaan tule. Pukumiehet ja perheen äidit ajelevat Fiateillaan. Mutta ok. Onhan italialaisilla sitten se Ferrari jos sitä egoa tarvitsee jossakin tilanteessa jatkaa...
 
Huokaisin Miehelleni iltahämärissä Colosseumin vierellä, 500:sten huristellessa ohi, että kumpa minulla oikeasti joskus olisi oma Pompannappi...
Ja tuli helmikuinen lauantaiaamu ja puhelu Mieheltäni, että takki niskaan, tuon sinulle koeajoon yhden pelin. Se oli sitten siinä. Minä ja Fiat 500, Pirkko näin meidän kesken, löysimme toisemme. Pirkko on aivan oman postauksensa arvoinen, joten palaamme astialle.
 
(mutta jäi minulle vielä yksi haave: haluan vanhan Pompannapin kesäautoksi. Rakas Mieheni, 40-vuotispäivääni on aika tarkalleen 935 päivää. Sinulla on siis 935 päivää aikaa löytää pakettiin tämmöinen... T: Pärisevä Vaimosi)