tiistai 28. tammikuuta 2014

Edelfeltin jalanjäljillä. Huopikkaat jalassa.

Eräänä pakkaspäivänä
piipahdin ihan itsekseni Linnamäellä.
Tee-se-itse-terapiaa.
 

Huopikkaissa kelpasi astella Edelfeltin jalanjäljillä...
 


 
Kaupungin kiire ei saavuta taianomaista Linnamäkeä...

 
 
Ja Pirkkokin pääsi kirkolle, ihmisten ilmoille.
 



torstai 23. tammikuuta 2014

Anna hyvän kiertää

Suunnittelin vielä viime viikolla tämän piskuisen blogini
200. postauksen käsittelevän
Rakkautta Porvooseen.
 
Aivan ensimmäisiä blogirivejä kirjoittaessani ajattelin,
että haluan antaa hyvän kiertää ja kertoa,
kuinka onnelliseksi ihminen voi itsensä tuntea
ihan vain kulkiessaan vanhassa kaupungissa
ihmetellen uudestaan ja uudestaan paikan taianomaisuutta.
Ja ajattelin, että kirjoitan ja kuvaan varmaankin lähinnä itselleni.
Paikka, jossa saa Runebergin torttuja vuoden jokaisena päivänä,
tekee minut suunnattoman onnelliseksi,
mutta tuumin, ettei se varmaankaan
toimi vetonaulana blogistaniassa.
 
Mutta minut Porvoo tekee niin onnelliseksi,
että ajattelin jakaa tätä diagnostisoimatonta
hullaantumistani kotiseutuuni muillekin.
 
Ja kuinkas´ sitten kävikään?
 
 
 
Tämä viikko tuntui poikkeuksellisen raskaalta
ja kotiin raahautuessani edes vanhan kaupungin kävelyretki
ei olisi auttanut kokonaisvaltaiseen kupin ylittymiseen
elämän erinäisiin asioihin.
 
Pöydällä odotti yllätyspaketti
 
Pala nousi liikutuksesta kurkkuun.
Blogistaniassa voi todella laittaa hyvän kiertämään.
Marianne halusi osaltaan ilahduttaa ja yllättää
virtuaalimaailmassa kohtaamiaan ihmisiä
ja lahja juuri kyseisenä iltana,
jolloin positiivisimmankin elämäntapaintiaanin usko oli hiipua,
oli pysäyttävä kokemus.
 
Bloggaamisella todella voi saada aikaan suuria tunteita
ja hyvää mieltä...
 
Kiitos Marianne
Ja kiitos kaikki siellä ruudun sillä puolen Blogistanian ihmeellisestä maailmasta...
 
 
Avatessani viimeistä pientä käärettä,
pääsi itku ilosta.
 
Katsokaa:
 


 
Mariannen sanoin:
 
Mutta kuulkaas rakkaat siskot ja veljet.
Bloggaamisen avulla voi laittaa monellakin tavalla hyvän kiertämään.
 On aivan ihanaa laittaa tämä viesti eteenpäin. Jos siltä tuntuu, niin nappaa tästä haaste.
Pieni muistaminen missä tahansa muodossa on kiva ylläri ja laittaa sydämen sykkimään mahdollisimman monelle. 
Jaetaan yhteistä matkaa, jossa ilon pisarat tuovat hymyn huulille kuoppaisellakin tiellä.
 
Haluaisin laittaa hyvän kiertämään Eeville Sydämen asialla - blogiin.
 
Laittaisitko Eevi minulle osoitteesi
millainen (piste) elama (ät) gmail (piste) com
 
Paljon lämpimiä ajatuksia Teille Ihanille
sinne ruudun sille puolen...
 

lauantai 18. tammikuuta 2014

Pakastunut Porvoo

Pakastunut Porvoo on niin kaunis.
Kuinka pakkanen ja kuura voikaan saada
ihmisen näin onnelliseksi?
 


Pakkasella Remukaan ei ole paikallaan...
 

 


 
Pakkaslumi narskui huopikkaiden alla ja aurinko häikäisi.
Kauniista tammikuisesta lauantaiaamupäivästä hurmaantuneena
tein muutamaa narskuvaa askelta pidemmän lenkin...
 










 
Lounaaksi saikin sitten hyvällä omallatunnolla
parkkeerata itsensä Paahtimoon ja tilata
puolen litran (!) jättikaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla.

 
(Eikö se kalsiumin saanti ollut erityisen tärkeää
näin keski-ikäistyessä...?)
 
 
Oli hauskaa huomata, että turistit ovat löytäneet Porvoon myös talvella.
Paahtimossa viereisessä pöydässä istuva turistiryhmä tuumi,
että tämän kaupungin täytyy olla todella kaunis kesällä,
jos se on tällainen talvella.
 
Hekin hörppivät "hot chocolatejaan" ja pohtivat hauskoja yksityiskohtia Suomesta.
"Do you know what letters K, P and L mean here in Finland?"
"What do you mean?" 
"At store there were package of six beers and after number "6"
there were those letters."
 


perjantai 17. tammikuuta 2014

Porkkanakuuri porvoolaisittain

Muistattekos, kun oli muotijuttu
olla porkkanakuurilla keväisin,
ennen kesää,
jotta kesällä rusketus olisi kauniimpi?
 
Itse kuulun ihotyyppiryhmään,
jonka väritys auringossa on ainoastaan
kaksivaiheinen:
valkoinen kuin lumi
tai
punainen kuin keitetty katkarapu.
 
Tasaista rusketusta en siis lupaa,
mutta allekirjoittaneen porkkanakuuria
on ainakin helppoa noudattaa...
 
Vaihe 1.
 
Valmistetaan kattilallinen samettista bataatti-porkkanakeittoa
tuplamäärällä sulatejuustoa.
 
 
Vaihe 2.
 
Parkkeerataan pehva Rongon sohvalle
ja tilataan suuri siivu porkkanakakkua.
 
 
Sitä rusketusta en takaa,
mutta hitsi kun tulee hyvä mieli...


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Ei kiitos

Anna-Leena Härkönen on yksi lempikirjailijoistani.
Hänellä on täysin oma tyylinsä kirjoittaa,
teksti on rohkeaa ja puhuttelevaa.
Samalla Härkönen osaa nähdä asiat pintaa syvemmältä,
unohtamatta ripausta huumoria.
Härkönen taitaa jopa sarkastisen lähestymistavan.
Hän osaa kirjoittaa vaikeistakin teemoista
pilke silmäkulmassa, vähättelemättä tai liikaa alleviivaamatta.
 
Härkösen roisius puree. Ainakin minuun.
Hän uskaltaa kirjoittaen sanoa sen,
mitä muut vain ajattelevat, ehkä jopa itseltään salaa.
 
Kuusi vuotta sitten ilmestynyt romaani Ei kiitos
oli takuuvarmaa ja terävää Härköstä.
Jäin jo tuolloin odottamaan tarinaa valkokankaalle.
Ensi-ilta perjantaina 10.1.14 oli siis odotettu tapaus...
 
kuva: linkki

kuva: linkki
 
 Leffa oli (onneksi) varsin uskollinen romaanille ja
roolitus oli jopa onnistuneempi kuin oman mielikuvitukseni luomukset.
 
 
Niin. Itse tarina.
Nelikymppisellä Helillä on uuvahtanut avioliitto ja haluton mies.
Matin ei tee mieli koskaan ja Helin tultua torjutuksi tarpeeksi monta kertaa,
hän ajautuu tilanteisiin, joihin ei lähtökohtaisesti olisi halunnut.
Mitä lopulta tapahtuu, kun pitkästä liitosta katoaa läheisyys?
 
Härkönen on pettämätön dialogeissa.
Niin myös tässä romaanissa.
Helin ja Matin tarinassa mennään niin ihon alle,
että lukeminen tuntuu ajoittain jopa ahdistavalta.
Mattia tekisi mieli ravistella.
Miksi sä Matti et tajua?!?
 
Harvoin elokuva peittoaa alkuperäsiromaanin,
eikä tämäkään pätkä tehnyt poikkeusta.
Mutta loistava kirja on saatu tuotua valkokankaalle
tarinalle uskollisesti ja leffa toimii.
Kyllä kiitos!
 


lauantai 11. tammikuuta 2014

Maatuskat löylyssä...

Maatuska-hullu teki löydön
*klik*
 
 
Maatuska-pellavaliinat!
 
Passaa keittiöpyyhkeiksi,
mutta meillä istahdetaan niiden päälle.
Maatuskat eivät aiemmin olleetkaan vallanneet saunaa...
 
 
Keittiöön ne sen sijaan pääsivät kesällä. *klik*
 
Nämä bambutiskirätit vain paranevat vanhetessaan,
joten ihan heti ei uusia tarvitsisi ostaa.
Mutta hitsi kun ovat niin ihania...
 
 
Jos omistaa kuusi hyvin toimivaa bambutiskirättiä,
voisi kuvitella, että olisi siistiä.
Tai että edes siivottaisiin joskus.
No.
Nykyisin meillä ainakin pyyhitään murut pöydiltä.


torstai 9. tammikuuta 2014

Makumatka lapsuuteen: mokkapalat

Yksi makeimmista lapsuusmuistoistani
on äidin tekemät mokkapalat.
(tai oikeammin se kuorrute,
mutta sen alla oleva kakkukin piti syödä
jotta sai uuden palan.)

 
Illalla alkoi suklaahammasta kolottamaan,
sekä minulla että Tyttärellä,
joten tarvittiin järeitä aseita:
pellillinen mokkapaloja.
 
Yhdessä väännettiin.
"Anna äiti leikkaa ne, ettei käy vahinkoa sen puukon kanssa..."
 

Lähes maastoutunut veitsi.
Vähän lipesi.
Suklaavajeesta tärisevät kädet?
Upposi kivasti nonparellejen joukkoon.
 
Mikä on sinun makein lapsuusmuistosi?


maanantai 6. tammikuuta 2014

Kaamoksen nujertamista

Kaamosta nujerretaan
valaisemmalla illalla mäntyjä.
 
 
Äitiyspakkauksen kylpymittari näytti asteen verran yli hymynaamaa.
Plumps.
 
Ei ollut tähtitaivasta kattona.
Mutta ei myöskään satanut.
Uuden vuoden aattoiltana
paljussa olisi tarvinnut sateenvarjoa.
 
Ihastelin mäntyjä...
 
 
... ja väistelin erään kellukkeilla varustetun perämoottorin
uimahyppyjä.
 
"Täällä olisi tarkoitus rentoutua ja vain lillua..."
"ÄITI KATO KU MÄ HYPPÄÄN!"
Plumps.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Vuosi kuvina: tammikuu

Tammikuussa
näyttää tältä.
 
 
Ei tämä niin kovin tavatonta ole täällä rannikolla.
Mutta miksi mieleen jäävät vain ne postikorttitalvet,
eivätkä nämä "ikuinen syksy"-versiot talvesta?
 

 
 

lauantai 4. tammikuuta 2014

Mathias Rosenlund - Vaskivuorentie 20

Minua on kosketettu syvältä.
Enemmän kuin puhuteltu.
Vaskivuorentie 20 piti lukea loppuun,
vaikka olisi tehnyt mieli ummistaa silmät.
 
 
Pääministeri Jyrki Katainen vakuuttaa,
että kaikki työ kannattaa.
Mathias Rosenlund vakuuttaa
väitteen joksikin aivan muuksi.
 
Rosenlundin omaelämäkerrallinen esikoisteos
kuvaa tämän päivän hyvinvointiyhteiskuntamme köyhyyttä
niin pysäyttävästi, että kirjan haluaisi laskea kädestään.
Samoin kuin haluaisi kääntää kanavaa,
kun mainoskatkolla Kirkon ulkomaanapu näyttää
kuvia nälkäisistä lapsista.
 
Pelkään, että kukaan ei välitä. Että tästä tulee ontto rääkäisy,
jota kukaan ei kuule.
 
Mathiaksen sanat ovat niin väkeviä,
että ne jättävät minuun pysyvän jäljen.
Hänen sanansa kuulee. Ne suorastaan tuntee.
Ne eivät ole onttoja rääkäisyjä,
vaan häpeämätöntä rehellisyyttä.
 
Vantaan Myyrmäessä, keittiönpöydän ääressä
kirjoitettu teos köyhyydestä on valittu Runeberg -palkintoehdokkaaksi.
*klik*
Rosenlund sanoo Uusimaa -lehden haastattelussa,
että halusi kertoa kirjallaan siitä, miltä tuntuu olla köyhä ja huono-osainen
vauraassa hyvinvointivaltiossa.
– Kyse on siitä, minkälaista toivottomuutta köyhyys aiheuttaa,
tilan josta ei pääse nousemaan,
jossa ei ole unelmia.
– Kuten isäni kerran sanoi, ettei ole elänyt, ollut olemassa vain.
 
 
Tasan 10 vuotta sitten Barbara Ehrenreich,
toimittaja ja kirjailija, kokeili itse,
millaista on yrittää tulla toimeen kuuden dollarin tuntipalkalla.
Amerikkalaisen unelman ydinhän on sitä, että uskotaan,
että kuka tahansa voi rikastua kovalla työnteolla.
 
Ehrenreich muutti akateemisen elämänsä pienipalkkaisen
amerikkalaisen arjeksi työskennellen mm. tarjoilijana, siivoojana ja myymäläapulaisena.
Ehrenreichin kokemuksista syntyi kirja Nälkäpalkalla,
joka pysäytti minut vuonna 2003.
Ahdistus oli kuitenkin helppoa sulkea pois,
kanavaa oli helppoa kääntää,
koska Suomessa kaikki oli toisin.
Meillä on hyvinvointiyhteiskunta,
jossa kaikista pidetään huolta.
 
Sitten tuli Rosenlund ja avasi silmäni lopullisesti.
Ehrenreich kokeili köyhän elämää Yhdysvalloissa,
Rosenlund kertoo oman elämänsä todellisuudesta Etelä-Suomessa.
 
Kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa sai elokuva,
joka puhutteli minua kovasti.
 
 
Mitähän Rosenlund ajatteli elokuvasta,
jossa nousukkaille oli tarjolla uudenlaisia elämysmatkoja kotimaassa:
Asunnottomana Espoossa, Kolmivuorotyöntekijänä Vantaalla tai Työttömänä Jakomäessä?
Minua elokuva puhutteli kovasti,
mutta tänään näen elokuvan hillittömyyden jollakin tapaa irvokkaana.
 
Kaiken tämän keskellä on kaksi asiaa,
jotka palavat sisälläni ja saavat minut jatkamaan:
kirjoittaminen, lapset.
 
(kursivoidut lainaukset Rosenlundin kirjasta sekä Uusimaa-lehden artikkelista.)