maanantai 28. huhtikuuta 2014

Pariisilainen loppu

Tien pää Pariisissa.
Sen elämän tien.
Nähtävyys ja kuolema ei ihan ensimmäisenä tunnu
mahtuvan samaan lauseeseen,
mutta pariisilaiselle hautausmaalle
myydään karttoja ja
katakombeihin pääsylippuja.
 
Eittämättä kaksi Pariisin must-to-see-kohdetta ovat
Cimetière du Père-Lachaise, Père-Lachaisen hautausmaa
ja
Pariisin katakombit.
 
 
Père-Lachaisen metrosta noustessa kannattaa ostaa 2,50€:n kartta
viereiselle hautausmaalle.
Muuten Jim Morrisonin hauta jää näkemättä.
Sen kokoluokan viimeisien leposijojen paikka Cimetière du Père-Lachaise on.
 
 
Hautausmaa on hyvin kaunis ja rauhallinen.
Oman eksotiikkansa hautausmaalle tuovat kadunnimet
ja ilman niitä paikassa olisikin mahdotonta suunnistaa.
Me etsimme sinne, minne sadat jenkkituristit näyttivät tekevän pyhiinvaellusmatkaansa.
Jim Morrisonin haudalle.
 
 
Paikka on koruton ja aidattu ja ympärillä parveili paljon jenkkejä.
Hautapaikan viereiseen puuhun liimatut sadat purkkaklöntit ihmetyttivät.
Tässä kohtaa myönnän aukkoni sivistyksessä.
Siis mitä?!?
 
 
 
Wikipedia kertoo, että Jim Morrisonin hautajaisseremonia oli koruton ja nopea
ja paikalla ainoastaan muutamia henkilöitä. Jim Morrison kuoli epäselvissä olosuhteissa 3.7.1971 ja  hänen  hautansa oli pitkään merkitsemätön.
Pére-Lachaisen hautapaikkoja ei ollut mahdollista ostaa vaan ainoastaan vuokrata
ja Morrisonin haudan vuokra-aika oli määrätty kestämään 30 vuotta.
Jo vuosia haudan luona vieraili suuret ihmismassat
ja hautapaikka on ollut kävijämääriltään Pariisin suosituimpia nähtävyyksiä.
Vuokra-ajan umpeutumisajankohdan lähestyessä 2000-luvun alussa,
hautausmaan hallinto päätti, että Morrison kaivetaan ylös 
ja ruumis on haudattava jonnekin muualle niin nopeasti kuin juridisesti olisi mahdollista.
Haudan vuokrasopimuksen päättymispäivän lähestyessä Pére Lachaisen hallinto kuitenkin ilmoitti, että Jim Morrison saa pysyä haudassaan.
Itselleni Doorsin musiikki ei ole koskaan kolahtanut
enkä itse pidä selkeästi vaikeasti päihdeongelmaista Morrisonia kulttihahmona,
mutta Morrisonin muuttuminen legendaksi,
jonka haudalle matkustetaan varta vasten Atlantin takaa,
kiehtoo kovasti.
 
Aurinkoisena huhtikuun aamuna Morrisonin haudalla oli leveällä jenkkiaksentilla
puhuva mies, joka oli kertomansa mukaan käynyt idolinsa haudalla ensi kerran
jo 70-luvulla. Tällaiset kohtaamiset kiehtovat minua.
 
 
Auringon helliessä huhtikuun alun Pariisia
me suunnistimme kulkumme maan alle katakombeihin,
joka on vaikuttava paikka.
Miljoonien pariisilaisten jäännökset on kasattu katakombeihin
ja tunnelmaa on vaikeaa kuvailla.
Turistikierroksia tänne tehtiin jo 1800-luvulla
ja nykyisin luolastoihin pääsee 200 ihmistä kerrallaan.


 
Eräs kuolema Pariisissa kosketti minua aikanaan kovasti.
Muistan edelleen sunnuntaiaamun 31.8.1997
ja uutisen Prinsessa Dianan kuolemasta.
 
Olen pikkutyttönä ihaillut Dianaa kovasti ja
kerännyt leikekirjaan kaikki lehtileikkeet hänestä vuodesta 1980 alkaen.
Muistan, kuinka sain ostaa lähikaupasta Apu-lehden ihan vain
Dianan kuvien vuoksi.
Prinssi Charles ja Diana julkaisivat kihlauksen
ja lehtijuttu oli 5-vuotiaalle tytölle henkiin herännyt prinsessasatu.
Dianan häät muistan edelleen kuin eilisen päivän.
Olimme äitini kanssa nauliutuneet television ääreen ja
silloin puolivuotias pikkusiskoni sai sitteriin elämänsä ensimmäisen Muru-eskimon,
jotta olisi hiljaa seremonian kriittisimmät hetket.
Olin lumoutunut häistä ja Dianasta.
 
Niin naiivilta kuin se kuulostaakin,
ihailin Dianaa läpi hänen elämänsä.
Ja siksi 31.7.1997 on jäänyt mieleen.
 
 
 
Halusin mennä Pariisissa paikalle,
jossa kohtalokas auto-onnettomuus tapahtui.
 Pont de l´Alman tunnelissa henkivartija menetti auton hallinnan
ja lopun tiedämmekin.
 
Kyseisen tunnelin päällä on Vapauden liekki- muistomerkki,
joka alun perin on ranskalais-amerikkalaisen ystävyyden muistomerkki.
Ranskan kansa lahjoitti Yhdysvalloille vapauden patsaan
ja osana rakennusprojektia tehtiin mallinnoksia.
Vapauden liekki Pariisissa on autenttinen Vapauden patsaan liekin kanssa.
Prinsessa Dianan kuolinpaikan epäviralliseksi muistomerkiksi muodostunut Vapauden liekki
on Pont de l´Alman tunnelin yläpuolella
ja paikalla on ehtinyt käydä muutama muukin Diana -fani ennen minua
muurin muistokirjoituksista päätellen...
 
 


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

 
Kirjan ja ruusun päivää vietettiin jälleen 23.4.
Päivän tarkoitus on juhlistaa kirjoja ja ajankohdaksi on valittu
kahden klassikkokirjailijan kuolinpäivä.
Päivän ajatuksena kuulemma on, että mies ostaa naiselle ruusun
ja nainen miehelle kirjan.
Muistan tunteen, joka aikanaan valtasi minut kuullessani tämän
totaalisen aivopierun.
Siis wooooot!?!!!??!!
Mä mitään ruusuilla tee,
mutta kirjalahjalla miestä voi onnistaa.
Sen enempää tähän älyttömään ajatukseen päivän
tarkoituksesta takertumatta
tuuletan peittelemättömästi innostustani
tämän vuoden
Kirjan ruusun päivän kirjailijavalinnasta.
 
 
Kirjakauppaliitto on kehittänyt loistavan konseptin,
jossa Kirjan ja ruusun päivänä julkaistaan Ruusu-kirjailijan
erikoisteos, jota jaetaan ainoastaan kyseisenä päivänä
kaupantekijäisiksi yli 10€ kirjaostoksesta.
Kyrön Miniän ja Tervon Jarrusukan jälkeen
sitä osasi odottaa yhtä kovaa tekijää tällekin vuodelle.
Ja koska arvatenkin oli naiskirjailijan vuoro,
uskalsin salaa toivoa lempinaiskirjailijani teosta tälle vuodelle.
 
Ja kyllä. Härköstä tänä vuonna. Ou jee.
 
Takana puhumisen taito jatkaa Härkösen loistavaa bibliografiaa.
Helsingin Sanomien Heikki Hellman arvosteli 3.8.1993
Härkösen ensimmäisen novellikokoelman Karusellimatkan seuraavasti:
Novellisti Härkönen ei kuitenkaan ole; hänen lahjakkuutensa on selvästi romaanin rakentamisessa.
21 vuotta myöhemmin, kuudennen novelli/pakinakokoelman jälkeen, rohkenen sanoa,
että Härkösen lahjakkuus tiivistyy juuri novellistina ja pakinoitsijana.
Härkösen taituruus dialogin kirjoittajana on toki parhaimmillaan romaaneissa,
mutta novelleissa ja lyhyissä kirjoituksissa hänen terävyys
ja tarkkanäköisyys sekä ilmaisun rohkeus luovat pistämätöntä jälkeä.
 
 
Aurinkoinen lauantai.
Tyhjä talo.
Tyttären lukutuolin lainaus.
Tuore Härkönen.
Elämä on.
 
 
Syntilista sai ulvomaan ääneen naurusta.
Eläköön ero!:ssa sanotaan ääneen se, mitä ei yleensä uskalleta.
Moka ja Mummugeeli ovat herkullista itsensä likoon pistämistä.
32 pakinaa ovat täyttä tavaraa,
laadukasta tykitystä härkösmäisesti.
 
Aurinkoisella terassilla iski kuitenkin haikeus.
Halu jarrutella kirjan loppuun lukemista.
Tunnistatteko fiiliksen, jossa hyvää kirjaa ei haluaisi lukea loppuun? 
 
Täytyy jaksaa odottaa syksyyn, jolloin ilmestyy
Härkösen romaani Kaikki oikein, joka kertoo lottovoittajapariskunnasta.
 
Huoh. Jäitä poltellen.
 
p.s. Härkönen palkittiin Veijo Meri-palkinnolla...
ONNEA, Anna-Leena!


lauantai 19. huhtikuuta 2014

Rakkautta Pariisissa

Maailman romanttisimman kaupungin arvonimeä kantava Pariisi
saa huhtikuun alun lämmöllä minunkin pääni pyörälle.
En ihmettele, miksi Pariisia sanotaan Rakkauden kaupungiksi.
 
Konkreettisin (ja ehkä kliseisin) rakkausmatkamuisto koetaan
Pont des Arts - sillalla,
johon pesunkestävä rakkausturistipariskunta kiinnittää sinetin liitostaan.
 




 
Sillan fiilis vei mukanaan.
Poikkesimme  meidän tavastamme *klik*
Menköön nyt yksi lukko hääpäivän ohikin!

 
Avain Seineen.
Je t´aime.

 
Rakkauden muuri, Le mur des je t´aime, *klik*
löytyy 18. kaupunginosasta Montmartresta jäädessä
metrosta pois Abbessessissa.


 
311 kertaa, 250 kielellä
 
MINÄ RAKASTAN SINUA!
 

 
Löydätkö suomeksi?
 
Tässä toinen, mutta toisen saat löytää ihan itse.



torstai 17. huhtikuuta 2014

Pariisin eväät

Ranskalainen ruokakulttuuri ja ranskalainen keittiö
on päässyt Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Ranskassa syöminen ei ole ihan pikkujuttu.

Ja koska syöminen on minullekin enemmän kuin pikkujuttu,
on pariisilaiset eväät oman postauksen arvoinen osa matkaa.

Ei ruohosipuleita ristissä, ei sammakoita, etanoita tai ostereita tällä kertaa.
Maanläheisempää. Pirun hyvää ilman niitä tähtiäkin.

Kaikki alkaa ranskalaisella aamiaisella, joka on sinällään käsite.

 
 
Tuoretta leipää, juustoja, café au lait,
tuoremehua, hedelmiä ja croissantteja hillolla.
Olen varmaan edellisessä elämässäni ollut ranskalainen,
koska toimin paremmin tällä setillä kuin perussuomiaamupalalla.
(Tai porvoolainen jo silloinkin,
koska voisin aloittaa jokaisen aamuni Runebergin tortulla
kuten kansallisrunoilijamme tarinan mukaan teki.)
 
Lounastamaan pariisilaiset menevät klo 12-14 ja niin teimme mekin.
Käytännön syistä:
ranskalaisella aamiaisella pärjäsi pidemmälle päivään.

Pariisissa lounaan kyytipojaksi saa usein huikeaa silmänruokaa.
Croque Monsieur, grillattu paahtoleipä (sisällä kinkkua ja juustoa)
maistuu huikealta Notre Damen varjossa.


 
Ranskalainen ketjuravintola Indiana Café tarjoili loistavia burgereita.
Pihvi tuli aidosti mediumina ja minun Roquefort-burgerini oli
sellainen sinfonia suussa, etten hetkeen muista kokeneeni.
 
 
Välipalaksi tuli usein istahdettua kahville tai lasilliselle.
Pariisilaisen liikennekulttuurin ihmettely käy elämyksestä.
 
 
Pariisissa en tilannut Irish Coffeeta vaan Café Normandien:
tujaus calvadosta, s´il vous plait.

 
 
Illalla syödään hyvin paljon myöhempään kuin meillä täällä.
Kahdeksan jälkeen illalla syödään suomalaismakuun tuhdisti,
mutta maassa maan tavalla.
Hotellille kävellessä piti usein ottaa yömyssy,
jotta sai mentyä vatsansa viereen yöpuulle.
 
Etelä-Ranskassa aikoinaan ihastuin anisviina-yömyssyyn:
Pastista juotiin lämpimissä Rivieran illoissa veteen sekoitettuna.
Anisviina on ranskalainen kesäinen juoma,
mutta ilokseni huomasin pariisilaistenkin siemailevan anisviinaa.
Merkkinä Pernod ja kyytipojaksi vettä.
 
 
Matkamuistoksi jäi muutama twisti keittiöön.
Abbessessissa söin huikean burgerin:
ei majoneesia, vaan bearnaise-kastiketta.Toimi!
Toinen tuliainen on kyllä hiukan epäisänmaallista,
mutta rehellisyyden nimissä:
Roquefort toimii lämpimänä paremmin kuin Aura.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Vähän Anna-Leena Härkösestä

Välillä ihan ärsyttää myöntää, että Härkönen on lempikirjailijani.
Ärsyttää siksi, että en aina allekirjoita hänen
katsontakantaansa tai näkemystään,
mutta jösses tämä taskuvenuksen kokoinen kirjailija
taitaa dialogin kirjoittamisen!

Kun tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirjailija julkaistiin,
tuuletin. Hiljainen toiveeni oli kuultu!
Ei sillä, etteikö Kyrö ja Tervo olisivat vetäneet hommaa
kunnialla edellisinä vuosina,
mutta nyt päästiin asiaan.

Takana puhumisen taito tulee kaupan päälle yli 10 €:n kirjaostoksesta 23.-25.4.14.
Turun Sanomien mukaan
Takana puhumisen taito on hirtehishuumorin siivittämä kokoelma nasevia kolumneja elämästä ja ihmisyydestä. Siinä on huomioita, ajatuksia ja tuntemuksia,
 joiden ääneen lausuminen on monille vaikeaa.
– Olen pitkään halunnut kirjoittaa ajatuksista ja kokemuksista, jotka ovat saamaan aikaan henkilökohtaisia ja hyvinkin universaaleja, Härkönen kertoo tiedotteessa.


kuva

Härkösen koko tuotanto löytyy kirjahyllystäni.
Yhtä hartaasti etsittyä novellikokokoelmaa lukuunottamatta.
Karusellimatka uupuu kokoelmastani.
En aikanaan sitä lukiessani pitänyt teosta kovinkaan kummoisena,
mutta Härkönen on parantunut juoksuaan teos teokselta.

Viimeisimmät ostokseni ovat tältä talvelta:

 
 ja
 
 
Jos olet valmis luopumaan omasta Karusellimatkastasi, tarjoa!
 
 
Lopuksi hauska sattumus, johon liittyy Häräntappoase ja Finnairin Thaimaan-lento.
 
Muutama vuosi sitten ystäväni 17-vuotias tytär kysyi minulta matkalukemisvinkkejä
Thaimaan-matkalleen ja annoin kirjahyllystäni Häräntappoaseen mukaan.
Tyttö avasi kirjan lentokoneessa ja tovin luettuaan lähti huussireissulle,
jolta tarttui mukaan hauska yllätys minulle.
Palauttaessaan kirjaa matkan jälkeen minulle,
tyttö oli jännittynyt kuin napero jouluaattona.
Syy selvisi pian:
kirjan etusivulla oli omistuskirjoitus minulle Anna-Leena Härköseltä!
 
 
Härkönen oli istunut samassa koneessa ja tyttö oli käynyt kysymässä,
josko hän signeeraisi kirjan minulle koska "Milla on sun tosi iso fani" :)

Vanha sanontahan kuuluu, että mikään tavara ei parane lainatessa,
mutta tämä kyllä parani! ;)

Ensi viikkoa odotellessa, jäitä poltellen...

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Porvoo - Pariisi Edelfeltin jalanjäljillä

Palasimme viikko sitten Pariisin keväästä
ja leijailen ikään kuin kuplassa.
Olisi niin paljon kokemuksia jaettavana,
mutta niistä haluaa vielä hetken pitää mustasukkaisesti kiinni.
 
Lempitaiteilijani Albert Edelfeltin sydämen olivat
vallanneet Porvoo ja Pariisi.
Kuljen Suuren taiteilijan jalanjäljillä ja haaveilin,
kunpa voisinkin jakaa elämäni samoin kuin Edelfelt:
talvikaudet Pariisissa ja kesän koittaessa Porvooseen.
 
Edelfeltin maalaus Luxembourgin puistossa (1887)
on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan.
 
 
Luxembourgin puisto Pariisissa (Jardin du Luxembourg)
on vielä tänäkin päivänä suosittu vapaa-ajanviettopaikka.
Edelfeltin aikaan hienot kaupunkilaisnaiset eivät itse hoitaneet lapsiaan,
 vaan palkkasivat pienokaiselleen imettäjän, joka piti huolta lapsesta.
Edelfeltin maalauksessa naiset ovat yhtä lukuun ottamatta lastenhoitajia ja imettäjiä.
Historiikin mukaan vielä sata vuotta sitten ranskalaisen imettäjän tunnisti vaatteista,
pitkästä viitasta ja rypytetystä myssystä, jonka silkkinauhat ulottuivat maahan asti.
Maalauksen ainoa äiti on kuvan vasemmassa reunassa oleva nainen.
Hänellä ei ole imettäjän viittaa, myssyä tai esiliinaa.
Äidillä on yllään tyylikäs harmaa kävelypuku ja päässään vaaleanpunainen hattu.
Sylissään hänellä on vauva.
 
Maalatessaan tätä teosta konkreettisesti Luxembourgin puistossa,
Edelfelt halusi maalata kuvan ohikiitävästä hetkestä.
Maalaus onkin kuin valokuva, johon lyhyt hetki on ikuistettu.
Muutaman sekunnin kuluttua tilanne olisi jo toinen:
Tytön palmikko olisi valmistunut
ja taustalla juoksevat lapset olisivat kirmanneet pois kuvasta.
Taiteilija kuitenkin vietti aiheen parissa pidemmän ajan:
hän maalasi tätä kuvaa kaksi vuotta. lähde
 
 
Pariisin viikkomme ainoa harmaa päivä sattui kyseiselle päivälle,
mutta olin vaikuttunut.
Seisoin paikalla, jossa Edelfelt loi mestariteostaan kahden vuoden ajan
ja aika pysähtyi.
 
 
Luxembourgin puisto kannattaa käydä kokemassa paikan päällä.
Omat kännykkäräpsyni eivät tuo oikeutta siihen toiseen maailmaan,
johon astuu portista Pariisin 6. kaupunginosassa.
 
 
Hunajatehtailua ja petanquea rinta rinnan...
 
 
 Hyasinttien huumaava tuoksu sopii paremmin
Luxembourgin puiston portille Pariisin kevääseen
kuin  Pohjolan joulupöytään,
jossa se saa aikaan ainoastaan migreeniä.
 
 
Sydämeni on vielä hetken Pariisissa.
Se on sateenvarjo, joka pitää loitolla porvoolaisen sunnuntain kevätsateen.
 


keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Tönöjen talvenpuremat ja Sitkeä Sitku

Talvi on puraissut Laiskan Naisen puutarhaa.
 
 
Kun Joku olisi jaksanut käyttää lakkaa.
 
 
Tai vaikkapa vain kuivattaa kivet kunnolla ennen maalaamista.
 
 
Mutta kun Jollain on inspis, silloin mennään eikä meinata.
 
 
Jotain odottaa Huvilan ulkomaalaus.
*klik*
 

 
Sitku iski taas.
*klik*